Olen työskennellyt viime vuosina paljon irtisanottujen yli 50-vuotiaiden kanssa. Monella on edessä alanvaihto + 50-vuotiaana tai uuden urasuunnan etsiminen tilanteessa, jossa omaa työtä ei enää sellaisenaan ole olemassa.

 

Työura on voinut kestää 20, 30 tai jopa 40 vuotta samalla alalla, ja äkkiä ollaankin aivan uusien kysymysten äärellä: työnhaun, opiskelun, ammatinvaihdon ja uuden suunnan etsimisen.

 

Toiset taas pohtivat alanvaihtoa aikuisena aivan toisesta syystä. He eivät ole menettäneet työtään, mutta jokin nykyisessä työssä ei enää tunnu omalta. Olenko enää sama ihminen kuin aloittaessani tässä työssä? Haluanko tehdä tätä työtä enää? Tarjoaako työ minulle sitä, mitä aikanaan siltä sain?

 

Itsekin myöhäisenä alanvaihtajana pohdin aikanaan näitä kysymyksiä.

 

Alanvaihtoa aikuisena tarkastellaan usein käytännön kysymyksenä. Pitääkö opiskella vielä yksi uusi ammatti? Mitä kannattaisi opiskella? Mille alalle voisi siirtyä? Mistä löytyisi uusi työ? Miten kirjoitan kiinnostavan CV:n ja hakemuksen? Onko jo liian myöhäistä aloittaa uudella alalla? Mistä löydän toimeentulon ja motivaation?

 

Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä. Silti huomaan työnohjaajana ja valmentajana, että alanvaihtoa pohtivien ihmisten suurimmat haasteet eivät yleensä liity työmarkkinoihin tai koulutukseen.

 

Mitä enemmän olen keskustellut alanvaihtoa pohtivien ihmisten kanssa, sitä vähemmän olen alkanut nähdä sitä pelkkänä urasuunnittelun kysymyksenä. Yhä useammin uravalmennus näyttäytyy minulle eräänlaisena siirtymäriittinä. Vanha identiteetti alkaa vähitellen jäädä taakse, mutta uusi ei ole vielä näkyvissä.

 

Valmennuskeskustelu tarjoaa turvallisen välitilan muutoksen keskelle. Paikan, jossa ei tarvitse vielä tietää. Siellä voi rauhassa jättää taakseen vanhaa, tutkia nykyhetkeä ja antaa uudelle suunnalle aikaa syntyä.

 

 

Joskus muutos alkaa sisältä päin. Moni tulee keskusteluun tilanteessa, jossa jokin vanhassa työssä tai elämäntilanteessa ei enää tunnu omalta. Työ voi olla tuttua ja turvallista. Osaamista on kertynyt vuosien tai vuosikymmenten ajan. Silti jokin sisällä alkaa sanoa, ettei nykyinen suunta enää tunnu oikealta.

 

Samaan aikaan vastausta ei vielä ole. Ei tiedä, mitä haluaisi tehdä seuraavaksi. Silti jokin on jo lähtenyt liikkeelle. Muutos alkaa usein sisältä päin paljon ennen kuin se näkyy ulospäin.

 

Toisinaan muutos tulee ulkoapäin. Irtisanomisen kokeneilla valmennettavilla on käsiteltävänään äkillisen muutoksen lisäksi myös menetys ja suru työpaikan ja työyhteisön katoamisesta. Tämän lisäksi omaa ammatti-identiteettiä haastaa epävarmuus irtisanomisen syistä. Vaikka syyt ovat useimmiten taloudellistuotannolliset, mielessä voivat silti kaihertaa syvemmät pelot: onko minussa jotain vikaa? Kelpaanko minä vielä työmarkkinoille?

 

Ulkoapäin tuleva muutos käynnistää usein myös sisäisen muutoksen. Työpaikan menettäminen ei ole vain työn menettämistä. Se voi haastaa käsityksen omasta osaamisesta, arvosta, tulevaisuudesta ja jopa siitä, kuka minä olen.

 

Molemmissa tilanteissa ihminen joutuu pohtimaan samaa kysymystä: kuka olen nyt, kun vanha ei enää tunnu omalta tai ei ole enää mahdollinen?

 

Tässä kohtaa muutoksessa alkaa usein kaikkein vaikein vaihe: välitila.

 

Kulttuuriantropologi Arnold van Gennep kuvasi siirtymäriittejä kolmen vaiheen kautta:

- irtautuminen vanhasta
- välitila
- uuden paikan tai identiteetin löytyminen

Alanvaihtoa pohtiva ihminen elää usein juuri tässä välitilassa. Vanha ei enää tunnu omalta tai sinne ei ole enää muuten paluuta. Mutta uusi ei ole vielä näkyvissä. Se voi olla yllättävän raskas paikka. Jokin työntää eteenpäin, mutta suunta puuttuu. Tuntuu kuin seisoisi kahden maailman välissä.

 

Moni valmennettavani kuvaa tätä vaihetta sanoilla: 

- " Tiedän mitä en enää halua, mutta en tiedä mitä haluan."  

-  " Päätöksenteko tuntuu niin aikaiselta, kaikki tapahtunut on vielä niin tuoretta” 

- " Pitäisi tehdä päätöksiä, mutta en tiedä vielä mistä." 

 

Osittain siksi, että ympäröivä maailma odottaa vastauksia. Kun kertoo vaihtavansa alaa, ensimmäiset kysymykset ovat usein:

"Mihin aiot hakea?"

"Mitä aiot opiskella?"

"Mikä on suunnitelmasi?"

 

Harvemmin kukaan kysyy:

"Mitä olet oppimassa itsestäsi juuri nyt?"

Tai:

"Mitä vanhaa olet ehkä jättämässä taaksesi?"

 

Siksi moni yrittää päästä välitilasta mahdollisimman nopeasti pois. 

 

Kalenteri täyttyy tekemisestä.

Erilaisista kursseista, suunnitelmista, kokeiluista. Vaihtoehtojen vertailusta.

Niistäkin on joskus hyötyä. 

Mutta joskus jatkuva tekeminen voi olla myös tapa välttää sitä epämukavaa tunnetta, ettei vielä tiedä. Ja jatkuva tekeminen vie energiaa juuri siltä työltä, jota pitäisi tehdä: omien ajatusten, tunteiden ja toiveiden tutkimiselta.

 

 

Olemme tottuneet ajattelemaan, että epävarmuus on merkki siitä, että jokin on pielessä.

Se ei olekaan niin. 

 

Epävarmuus kertoo siitä, että vanha identiteetti on jäämässä liian pieneksi ja uusi on vasta syntymässä. Silloin tehtävänä ei välttämättä ole löytää vastausta mahdollisimman nopeasti. Tehtävänä voi olla pysähtyä kuuntelemaan.

 

Mikä nykyisessä tilanteessa turhauttaa tai väsyttää? Mitä en enää halua? Mistä nautin ja missä olen hyvä? Mikä vetää minua puoleensa? Mitä olen oppinut? Millaisia mahdollisuuksia en ole aiemmin huomannut?

 

Usein uusi suunta ei ilmesty näkyviin yhtenä suurena oivalluksena. Se rakentuu vähitellen, pienistä havainnoista, keskusteluista ja kokeiluista. 

Ja joskus myös siitä, että uskaltaa olla hetken aikaa tietämättä.

 

Mielenkiintoista kyllä, moni alanvaihtoa pohtiva huomaa lopulta, ettei hän tarvitse kokonaan uutta ammattia.

Joskus tarvitaan uusi työpaikka.

Uusi rooli.

Uudenlainen tapa käyttää omaa osaamista.

 

Tai enemmän tilaa niille asioille, jotka ovat jääneet vuosien varrella taka-alalle.

 

Siksi tärkein kysymys ei aina ole:

"Mitä voisin tehdä seuraavaksi?"

Vaan:

"Mitä elämä yrittää minulle kertoa tämän tyytymättömyyden kautta?"

 

Valmennus ja jopa työnohjaus yhdistetään usein tavoitteisiin, päätöksiin ja ratkaisuihin. Minun mielestäni niiden yksi tärkeä tehtävä  on kuitenkin tarjota paikka pysähtymiselle. 

 

Paikka, jossa ei tarvitse vielä tietää. Paikka, jossa keskeneräisyys on sallittua. Paikka, jossa voi rauhassa tutkia, mitä omassa elämässä on tapahtumassa ja millainen seuraava vaihe ehkä haluaa syntyä.

 

Jos pohdit alanvaihtoa tai tunnet olevasi jonkinlaisessa työelämän välitilassa, voit olla minuun yhteydessä. Joskus yksi keskustelu riittää jäsentämään ajatuksia. Joskus tarvitaan hieman pidempi tutkimusmatka.

Molemmat ovat mahdollisia.

 

Muistathan, että usein juuri silloin, kun suunta näyttää epäselvältä, alkaa hiljalleen muodostua polku, joka on aidosti oma, eikä kenenkään muun rakentama.

 

Varaa aika valmennuskeskusteluun täältä.